Ensimmäisellä kerralla vietin kaikenkaikkiaan sairaalassa viisi vuorokautta, koska ensimmäiset kaksi päivää yritettiin saada synnytys käynnistymään. Nuo kaksi päivää olivat ihan mukavia, vaikkakin todella puuduttavia kaikesta odottamisesta ja jännittämisestä. Kun torstai-aamuna lähdimme sairaalalle suunniteltuun käynnistykseen raskauden yliaikaisuuden vuoksi, olin varautunut ja asennoitunut siihen että vauva syntyisi vihdoin tänään. Mutta ei, hän ja kehoni oli päättänyt odotuttaa vielä kaksi vuorokautta ennenkuin alkoi supistelemaan, ja la illalla tyttö sitten syntyi. Vaikka turhanpanttina odottelu olikin puuduttavaa, kuitenkinn myös ihan mukavaa (koin olevani siellä turhanpanttina vaikka kaksi päivää minuun doupattiin synnytyksen käynnistystä edistäviä lääkkeitä, uskon että lopulta synnytys käynnistyi ihan itsestään lääkkeistä huolimatta). Minua kohdeltiin hyvin, sain vatsani täyteen ruokaa ja riittävästi lepoa ennen synnytystä. Tutustuin myös uusiin äiteihin, joista muutama on tälläkin hetkellä edelleen ystäviäni. Ja kokoajan tiesin että vauvalla on kaikki hyvin kun sydänääniä kuunneltiin monta tuntia päivässä.
Kolme vuorokautta synnytyksen jälkeen olivatkin sitten jotain ihan muuta. Kun tiistai aamulla lähdin sairaalasta, päätin että tänne en enää tule synnyttämään! Ajan seuraavalla kerralla niin kauas tuosta sairaalasta, ettei minua voida lähettää sinne. No joo, nyt aika on kullannut muistot ja pakkohan sinne on taas mennä, mutta en mitenkään hyvillä mielin sinne astele.
Varmasti kokemukseeni vaikuttaa kahden päivän turhautuminen, sekä hirveä koti-ikävä mikä minulla oli ensimmäisestä päivästä lähtien. Toki tytön isäkin vietti meidän kanssa aikaa sairaalassa, mutta aika rajallisesti. Yöt olin kuitenkin yksin. Ja yöt ne kaikista raskaimpia olikin, koska en saanut nukuttua. Valvoin käytännössä koko tuon kolme vuorokautta putkeen nukkuen välissä maksimissaan tunnin torkkuja. Tyttö nieli synnytyksessä verta ja oksenteli sitä ensimmäiset kaksi vuorokautta, en uskaltanut nukahtaa ettei hän vaan pääse tukehtumaan tuohon veriseen oksennukseen. Hoitajat eivät olleet siitä lainkaan huolissaan, varmasti ihan yleinen juttu mutta tietämättömälle suuri huolenaihe. Tyttö oli itkuinen, näin jälkikäteen ajateltuna ei varmastikaan saanut tarpeeksi maitoa, koska se nousi minulle kunnolla vasta sinä iltana kun kotiuduttiin sairaalasta.
Suurin syy kaikkeen oli siis varmastikin väsymys ja hormonit, mutta koin myös että minua ja vauvaa kohdeltiin siellä huonosti. Kukaan ei ottanut huomioon että olen ensisynnyttäjä, kokematon ja tietämätön mistään. Onneksi tyttö imi rintaa alusta asti hyvin enkä sen asian kanssa tarvinnut ohjausta, mutta eivät he auttaneet tai opastaneet missään muussakaan. Synnytys oli niin raskas että olin pyörätuolissa seuraavan vuorokauden, tarvitsin siis itsekin apua sängystänousemiseen, vessassa käymiseen ymym. Enkä haavereilta pystynyt edes istumaan missään. Viimiseen asti pidettälin vessahätääkin, kun en halunnut hoitajia vaivata. Aina ne kuitenkin tulivat naama kurtussa auttamaan kun soitin kelloa, itsekin hoitajana näin kuinka kyllästyneitä he olivat minun auttamiseen ja varmasti koko työhönsä.
Viimisenä yönä kysyin josko he voisivat vahtia tyttöä muutaman tunnin jotta saisin itse nukuttua edes hetken, kun olin valvonut sen reilu kaksi vuorokautta putkeen. Vastaus oli että "meillä on täällä 24h vierihoito eli lapsi pysyy äitinsä kanssa kokoajan. Sitäpaitsi on meillä täällä muutakin tekemistä kuin hoitaa teidän vauvoja" (ja kun kävin vessassa oli se parempi tekeminen istua sohvalla peiton alla telkkaria katsellen). Ok, asia ymmärretty valvon siis kolmannenkin vuorokauden ja kuolen väsymykseen. Olenko sitten äiti parhaimmassa kunnossa hoitamaan lastani, pystynkö iloitsemaan ja olemaan onnellinen kun tuntuu että pää hajoaa? Itkin koko sen yön, ja kun oli pakko pyytää särkylääkettä omiin kipuihin huomasi tuo kyseinen hoitaja että olin itkenyt. Tuli hetken päästä ja sanoi että voi ottaa tytön hetkeksi että saan nukuttua. Arvatkaa nukuinko, no en. Olin niin surullinen tuosta kohtelusta ja ajattelin ettei he varmasti huolehdi tytöstä ollenkaan. Ja kuulin hänen itkunsa huoneeseeni.
Näitä työhönsä kyllästyneitä oli tuolla osastolla useampikin, oli myös mukavia ja ystävällisiäkin mutta jotenkin yövuoroihin sattui ne kaikista inhottavimmat. Minua häiritsi myös se että niillä oli ihan eri koulukuntia mm. lisämaidon suhteen. Kun yksi hoitaja toi sitä mielellään tuttipullossa sanoen että tarviihan noin iso vauva (4400g) enemmän ravintoa, ei toinen antanut millään kun varuiksi pyysin. Yksi taas otti tytön hoitajien huoneeseen ja hörpytti siellä mukista. Ja tyttö kun rauhoittui ja nukkui hyvin saatuaan lisämaitoa, etten sitä turhaan pyytänyt ja kuitenki imetin rintani ruvelle asti.
Huh, pelkkä asian muistelu saa kylmiä väreitä ja palan kurkkuun. Mutta seuraavalla kerralla olen niin paljon fiksumpi, rohkeampi ja vahvempi etten aio pahoittaa mieltäni!
Minkälaisia kokemuksia muilla on ajasta sairaalassa synnytyksen jälkeen?
6 kommenttia:
Meillä oli muuten mukavia ihmisiä, paitsi yksi kärttyinen hoitaja, joka ei millään olisi halunnut auttaa mua. Sektion jälkeen mun oli tosi vaikea esim. nousta sängylle, koska en saanut käyttää vatsalihaksia ollenkaan, vaan sinne sängylle piti kavuta aivan yli vaikean kautta. Pyysin apua siltä hoitajalta, ettö jos se voisi auttaa niin tiuski vain, että kyllä mun nyt pitää itse itseäni osata auttaa ja yms. Myöskin suihkun jälkeen oli aina vaikeuksia, koska en pystynyt esim. housuja nostaa itse jalkaan, koska en voinut kumartua eteenpäin. Muutenkin hävetti pyytää joku nostamaan housut mulle jalkaan, mutta aika paha mieli tuli, kun siihen tulee vielä joku joka ei selvästikkään tippaakaan ole auttamishaluinen. Sama hoitaja ei myöskään olisi halunnut antaa mulle lisää kipulääkkeitä, vaikka sitä haavaa särki aivan hirveästi. :(
Mutta niistä muista jäi tosi hyvät muistot. Ne jaksoi tsempata ja auttaa imettämisessä ja oikeassa imuotteessa. Ja useasti kysyivät, että haluanko, että ne ottaa Pojun yöksi hoitohuoneeseen, että saisin nukkua. En kyllä antanut, mutta tuli silti hyvä mieli, että apua tarjottiin. :)
Toivottavasti sä saat seuraavalla kerralla ne mukavimmat hoitajat niin jäisi parempi fiilis. :)
Itselleni jäi todella paha maku suuhun sairaalassa vietetyistä päivistä. Minullakin synnytystä käynnisteltiin kaksi päivää, ja kolmannen iltana Ida syntyi. Ponnistusvaihe oli vaikea, ja imukuppia jouduttiin käyttämään. Olin todella huonossa kunnossa synnytyksen jälkeen, ja vauva joutui lastenosastolle tarkkailuun happisaturaatio- ja tulehdusarvojen takia.
Ensimmäisenä päivänä en päässyt yksin ylös sängystä, kun huimasi niin kovasti. Parina seuraavana pääsin pyörätuolissa (jossa juuri ja juuri pystyin toisella pakaralla istumaan) vauvaa katsomaan. Imetysohjausta en lastenosastolla saanut missään vaiheessa, eräskin hoitaja vain totesi, ettei ole oikein hyvä näissä imetysjutuissa.
Toisena päivänä synnytyksestä minulta tultiin kysymään, olinko ajatellut kotiin lähtemistä. Toinen päivä kun on kuulemma yleensä se kotiutumispäivä, ja silloin pitäisi lähteä. Olin tyrmistynyt, sillä juuri ja juuri pysyin pystyssä ja koin tarvitsevani vielä aikaa toipumiseen. Eräs hoitaja jäi mieleen erityisen tympeänä. Kerroin hänelle huonosta voinnistani ja huimauksesta, ja hän totesi vain, että "en nyt oikein tiedä, että pitäiskö meidän sitten olla susta huolissamme". Jälleen jäin sanattomaksi.
Kolmantena päivänä sain lapsen vierailulle vierihoitoon, mutta ehtona oli, että minun piti itse kyetä viemään hänet sairaalan toiseen päähän lastenosastolle saamaan antibiootit. Kysyin, eikö joku hoitajista ehtisi minua auttaa, mutta vastaus oli tyly: "täällä vierihoidon ehtona on se, että äiti pystyy itse lapsestaan huolehtimaan." Kun minun sitten tuli aika lähteä lasta kuskaamaan antibiooteille, joku hoitajista tulikin yllättäen kysymään, tarvitsenko apua. Sanoin kylmästi ei kiitos, ja vaapuin menemään vauvan sänkyyn nojaten.
Seuraavana päivänä pääsimme Luojan kiitos kotiin, eikä yhtään tullut ikävä sitä paikkaa tai henkilökuntaa. Koko ajan tunsin syyllisyyttä soittaessani kelloa ja pyytäessäni apua. Koin jotenkin olevani se hankala potilas, josta kaikki jupisevat kansliassa selän takana. Seuraavalla kerralla aion lähteä niin nopeasti kuin mahdollista ja pitää huolta siitä, että sanon suoraan mitä tarvitsen ja mitä ajattelen.
Pahoittelut avautumisesta, tuli joku tarve purkaa kokemuksia! :)
Mulla on myös ihan yhtä pastat fiilikset synnytyssairaalastani. Oma synnytys kesti sen vuorokauden verran ja ponnistusvaiheessa olin niin väsynyt, että meilläkin avitettiin imukupilla. Itsellä oli koko synnytyksen ajan kurja fiilis hoitajista ja kätilöistä. Yritin pyytää apua ja kertoa, etten kestä tätä kipua, niin siihen vain hymisteltiin ja tuli sellainen olo, että anteeksi olemassaoloni. Eräs kätilö neuvoi vaikka huutamaan, jos se helpottaa kipua. Hiljaa ei kuulemma tarvinnut olla. No, ponnistusvaiheessa supistus loppui niin, että pää oli puoliksi ulkona. Voitte vain kuvitella, että siinä kohtaa pääsi huuto, johon silloin vuorossa ollut kätilö tiuskaisi, että ole hiljaa, turhaan kulutat voimiasi huutamalla.
Sairaalassa oltiin kaksi ja puoli päivää, ja koko ajan tunsin itseni hankalaksi potilaaksi, vaikka melkein mieluummin purin hammasta yhteen kuin pyysin kipulääkettä. Imetyksessä minua neuvoi todella kovakourainen vanha rouva, joka kaksin käsin rusensi tidiäni vauvan suuhun. Okei, ehkä vähän liioittelua, mutta jäipä imetyksestäni sitten kunnon kammo, heti alkuunsa. Muita huonetovereitani käytiin katsomassa ja heidän vointiaan kyseltiin. Ja minun vuoteeni ohi vain käveltiin. Edes ruokailustani ei pidetty huolta, kun ensimmäisenä aamuna nukuin aamiaisen yli ja olin aivan nälkiintynyt. Hoipertelin sitten vain käytävillä, että voisinko saada jotakin syötävää.
Olihan noita tilanteita, mutta päällimmäisenä jäi mieleen vain nöyryytys ja epäkunnioittava sävy kaikessa. Ketään ei kiinnostanut oikeasti hyvinvointini eikä jaksamiseni. Valmiiksi harmittaa mennä sinne loppuvuodesta synnyttämään tätä toista... Toivottavasti itsekin on sitten rohkeampi! :)
Yhteiskiitokset teille kommenteista!! Eikä mitään pahoitteluita avautumisista, luin oikein mielelläni muidenkin kokemuksia! Todella harmillista että teilläkin on huonoja kokemuksia, oikein ääripää huonoja kokemuksia teilläkin. Ihan suututtaa, miten tuollaisia ihmisiä voi olla tuollaisella alalla, eikä mitään myötätuntoa. Minusta tuollaisella hetkellä jos koskaan pitäisi olla empaattinen ja ystävällinen hoitaja, kun toinen on väsynyt ja avun tarpeessa, kaiken uuden keskellä ja samaan aikaan elämänsä onnellisin kun on saanut oman lapsen. Toisaalta oli lohdullista kuulla että muillakin on ollut samoja kokemuksia, sillä silloin ajattelin että vika on vain minussa, en osaa enkä ymmärrä ja vaadin vain liikaa. Vaikken vaatinut kuin vessaan pääsyä, helpotusta särkyihin ja edes silmänräpäys unta. Teidän tarinat kuulostaa kyllä niin tutuilta, että onkohan kyseessä sama sairaala vai onko noita joka kolkassa? Haluaako Suski tai Nina paljastaa oman sairaalansa? Sadusta tiedän ettet ole täällä eteläisessä suomessa varmastikaan synnytänyt kun ylempänä asut..
Itse kävin synnyttämässä TAYS:ssa. Taitaa olla kaikkien isompien sairaaloiden ongelma tuo henkilökunnan kiire ja kireys... Seuraavalla kerralla voisin harkita synnyttämistä Vammalan sairaalassa, joka on Pirkanmaan alueella pienempi sairaala, joka panostaa perhekeskeisyyteen, "pehmeisiin arvoihin" ja imetysohjaukseen.
Voi kurja millaisia kokemuksia :( Itselläni on vain hyviä kokemuksia Jorvin henkilökunnasta - etenkin näistä nuorista kätilöopiskelijoista. Hirvittävän empaattisia ja kilttejä ihmisiä kun olin ihan paniikissa ja pelästynyt ;)
Eräs vanhempi sairaanhoitaja tosin oli hieman tökerö kun huomautteli peräti kaksi kertaa raskausarvistani vaikka mielestäni ne olivat aika pienet. Toisella kerralla hän jo voivotteli että "noistahan ei heti pääsekään eroon". Ärh. Ikäänkuin se siinä tilanteessa olisi ollut jotenkin tähdellistä..Tai ylipäätään muutenkaan.
Lähetä kommentti