Ensimmäisellä kerralla vietin kaikenkaikkiaan sairaalassa viisi vuorokautta, koska ensimmäiset kaksi päivää yritettiin saada synnytys käynnistymään. Nuo kaksi päivää olivat ihan mukavia, vaikkakin todella puuduttavia kaikesta odottamisesta ja jännittämisestä. Kun torstai-aamuna lähdimme sairaalalle suunniteltuun käynnistykseen raskauden yliaikaisuuden vuoksi, olin varautunut ja asennoitunut siihen että vauva syntyisi vihdoin tänään. Mutta ei, hän ja kehoni oli päättänyt odotuttaa vielä kaksi vuorokautta ennenkuin alkoi supistelemaan, ja la illalla tyttö sitten syntyi. Vaikka turhanpanttina odottelu olikin puuduttavaa, kuitenkinn myös ihan mukavaa (koin olevani siellä turhanpanttina vaikka kaksi päivää minuun doupattiin synnytyksen käynnistystä edistäviä lääkkeitä, uskon että lopulta synnytys käynnistyi ihan itsestään lääkkeistä huolimatta). Minua kohdeltiin hyvin, sain vatsani täyteen ruokaa ja riittävästi lepoa ennen synnytystä. Tutustuin myös uusiin äiteihin, joista muutama on tälläkin hetkellä edelleen ystäviäni. Ja kokoajan tiesin että vauvalla on kaikki hyvin kun sydänääniä kuunneltiin monta tuntia päivässä.
Kolme vuorokautta synnytyksen jälkeen olivatkin sitten jotain ihan muuta. Kun tiistai aamulla lähdin sairaalasta, päätin että tänne en enää tule synnyttämään! Ajan seuraavalla kerralla niin kauas tuosta sairaalasta, ettei minua voida lähettää sinne. No joo, nyt aika on kullannut muistot ja pakkohan sinne on taas mennä, mutta en mitenkään hyvillä mielin sinne astele.
Varmasti kokemukseeni vaikuttaa kahden päivän turhautuminen, sekä hirveä koti-ikävä mikä minulla oli ensimmäisestä päivästä lähtien. Toki tytön isäkin vietti meidän kanssa aikaa sairaalassa, mutta aika rajallisesti. Yöt olin kuitenkin yksin. Ja yöt ne kaikista raskaimpia olikin, koska en saanut nukuttua. Valvoin käytännössä koko tuon kolme vuorokautta putkeen nukkuen välissä maksimissaan tunnin torkkuja. Tyttö nieli synnytyksessä verta ja oksenteli sitä ensimmäiset kaksi vuorokautta, en uskaltanut nukahtaa ettei hän vaan pääse tukehtumaan tuohon veriseen oksennukseen. Hoitajat eivät olleet siitä lainkaan huolissaan, varmasti ihan yleinen juttu mutta tietämättömälle suuri huolenaihe. Tyttö oli itkuinen, näin jälkikäteen ajateltuna ei varmastikaan saanut tarpeeksi maitoa, koska se nousi minulle kunnolla vasta sinä iltana kun kotiuduttiin sairaalasta.
Suurin syy kaikkeen oli siis varmastikin väsymys ja hormonit, mutta koin myös että minua ja vauvaa kohdeltiin siellä huonosti. Kukaan ei ottanut huomioon että olen ensisynnyttäjä, kokematon ja tietämätön mistään. Onneksi tyttö imi rintaa alusta asti hyvin enkä sen asian kanssa tarvinnut ohjausta, mutta eivät he auttaneet tai opastaneet missään muussakaan. Synnytys oli niin raskas että olin pyörätuolissa seuraavan vuorokauden, tarvitsin siis itsekin apua sängystänousemiseen, vessassa käymiseen ymym. Enkä haavereilta pystynyt edes istumaan missään. Viimiseen asti pidettälin vessahätääkin, kun en halunnut hoitajia vaivata. Aina ne kuitenkin tulivat naama kurtussa auttamaan kun soitin kelloa, itsekin hoitajana näin kuinka kyllästyneitä he olivat minun auttamiseen ja varmasti koko työhönsä.
Viimisenä yönä kysyin josko he voisivat vahtia tyttöä muutaman tunnin jotta saisin itse nukuttua edes hetken, kun olin valvonut sen reilu kaksi vuorokautta putkeen. Vastaus oli että "meillä on täällä 24h vierihoito eli lapsi pysyy äitinsä kanssa kokoajan. Sitäpaitsi on meillä täällä muutakin tekemistä kuin hoitaa teidän vauvoja" (ja kun kävin vessassa oli se parempi tekeminen istua sohvalla peiton alla telkkaria katsellen). Ok, asia ymmärretty valvon siis kolmannenkin vuorokauden ja kuolen väsymykseen. Olenko sitten äiti parhaimmassa kunnossa hoitamaan lastani, pystynkö iloitsemaan ja olemaan onnellinen kun tuntuu että pää hajoaa? Itkin koko sen yön, ja kun oli pakko pyytää särkylääkettä omiin kipuihin huomasi tuo kyseinen hoitaja että olin itkenyt. Tuli hetken päästä ja sanoi että voi ottaa tytön hetkeksi että saan nukuttua. Arvatkaa nukuinko, no en. Olin niin surullinen tuosta kohtelusta ja ajattelin ettei he varmasti huolehdi tytöstä ollenkaan. Ja kuulin hänen itkunsa huoneeseeni.
Näitä työhönsä kyllästyneitä oli tuolla osastolla useampikin, oli myös mukavia ja ystävällisiäkin mutta jotenkin yövuoroihin sattui ne kaikista inhottavimmat. Minua häiritsi myös se että niillä oli ihan eri koulukuntia mm. lisämaidon suhteen. Kun yksi hoitaja toi sitä mielellään tuttipullossa sanoen että tarviihan noin iso vauva (4400g) enemmän ravintoa, ei toinen antanut millään kun varuiksi pyysin. Yksi taas otti tytön hoitajien huoneeseen ja hörpytti siellä mukista. Ja tyttö kun rauhoittui ja nukkui hyvin saatuaan lisämaitoa, etten sitä turhaan pyytänyt ja kuitenki imetin rintani ruvelle asti.
Huh, pelkkä asian muistelu saa kylmiä väreitä ja palan kurkkuun. Mutta seuraavalla kerralla olen niin paljon fiksumpi, rohkeampi ja vahvempi etten aio pahoittaa mieltäni!
Minkälaisia kokemuksia muilla on ajasta sairaalassa synnytyksen jälkeen?
