Kahden pienen kanssa? Kun noin pieni ikäero ja kaikkea? Niinpä, hyvä kysymys johon en valitettavasti osaa vielä antaa vastausta. Mutta jos saan vastakysymyksiä esittää niin osaisiko joku vastata niihin? Olisiko elämä jotenkin helpompaa jos olisimme odottaneet vielä pari vuotta? Sitten kun esikoinen ei nuku enää päiväunia ja on muutenkin isompi ja omatahtoisempi, ehkä myös uhmakäinen? Vai miten kauan pitäisi odottaa että olisi helppoa olla äiti? Olisiko se helpompaa käydä töissä, huolehtia esikoisesta ja olla vielä raskaana? Miksi sen pitää olla helppoa? Paljon kysymyksiä.
Olen nyt selannut muutamaa blogia joissa on jo pieniä lapsia pienellä ikäerolla. Olen tullut siihen lopputulokseen etten halua lukea sen tarkemmin, koska valitettavasti ovat aika negatiivis-sävyisiä blogeja kaikkine tunteenpurkauksineen. En halua pahoittaa mieltäni toisen puolesta koska hänellä on rankkaa, enkä itse miettiä onko se sitten meilläkin noin hirveää. Mietin vain että miten sitä ennen jaksettiin? Ollaanko me nykyään niin mukavuudenhaluisia ettei siedetä stressiä, paineita, väsymystä? Ennenvanhaan lapsia tuli liukuhihtalta eikä silloin kysytty miten sinä jaksat? Se oli jaksettava.
Näin koen sen itsekin että minun on pakko jaksaa! Ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön. Tietoinen valinta, harkittu päätös. Jaksaminen on muutenkin niin suhteellinen käsite. Mitä pitää jaksaa? Huolehtia jälkikasvusta ja antaa rakkautta. Tarvitaanko siihen jotain ydinfysiikkaa tai opiskelua? Itse tiedostan omat voimavarani ja myöskin heikkouteni. Olen pohtinut niitä asioita jotka vaikuttavat ihmisen jaksamiseen, ja tässäkohtaa luonnollisestikin äidin jaksamiseen kahden pienen kanssa. En kuitenkaan ala tuloksiani täällä erittelemään koska tarkoitukseni ei ole loukata ketään, mutta omalla kohdallani tiedostan asioita jotka vaikuttavat minun jaksamiseen. Katsotaan vuoden päästä saanko nauraa näille pohdinnoilleni kun olen toinen jalka parantolan ovenvälissä. Tai onnellisena siitä että kyllä minä tästäkin selvisin.
8 kommenttia:
Ikuisuuskysymyshän tämä on. Rankkaahan se tulee olemaan, pelkästään jo siitä syystä kun se ihmisen yksi välttämättömistä perustarpeista, uni, lyhenee, muuttuu huonommaksi, ehkä jopa kaikkoaa hetkeksi. Hyvä tukiverkko, esim. isovanhemmat varmasti auttaa paljon ja onhan siinä siitä omastakin asennoitumisesta kiinni. En ehkä koskaan ole ymmärtänyt sitä "menee se kaksi siinä missä yksikin". Ei minun mielestä vaan yksi on yksi, kaksi on kaksi :D Mutta helppohan se on huudella kun ei ole kokemusta ;)
Se on hyvä että tiedostaa, kuten sanoit, niitä omia heikkouksia ja voimavaroja. Vaikka siihen kahden lapsen arkeen ei voi koskaan ennalta täysin valmistautua niin kyllähän sitä sentään itseään tuntee jonkin verran. Ja onhan sitä saanut jo "harjoitella" yhden lapsen kanssa. Minä ainakin tiedän missä tulee piilemään omat heikkoudet ja aion häpeämättä käyttää hyväkseni omia vanhempiani sekä miehen vanhempia jotka ovat enemmän kuin valmiita auttamaan!
Ennen vanhaan lapset muuten kasvoivat siinä sivussa missä ne navettatyötkin hoidettiin. Minun äidin äitini synnytti 8 lasta joista 7 jäi henkiin ja vaikka jokaisesta tuli oikein normaali ja yhteiskuntakelpoinen ihminen niin ei sitä syliä ollut joka päivä tarjolla ;)
ADA, kysymys johon saan ehkä vastauksen puolen vuoden päästä. Ja sekin on vaan vastaus kysymykseen miten MINÄ jaksoin eikä siihen miten muut jaksavat. Minulla on se etu että oma äitini on jäämässä vuodeksi vuorotteluvapaalle elokuussa ja on kovaa vauhtia tulossa minua auttamaan, vaikka tällähetkellä olen sitä mieltä etten halua apua. Mutta siinä vaiheessa kun äidille soitan on apu todella tarpeessa ;D
Väsymys, juu kyllä sen tiedostan jo ihan siksikin kun yhden vauvan kanssa on jo kokemusta. Seuraava kysymys onkin varmaan se että miten jaksaa väsyneenä hoitaa myös esikoista? En minäkään ajattele että tämä tuleva toinen menisi tässä sivussa, ei todellakaan koska minulla on vain yksi pää, yksi syli ja kaksi kättä. Mutta sitä ajattelen kun esikoinen oli helppo vauva (=ei koliikkia, hyvä syömään eikä valvottanut öisin vaikka herätteli/herättelee sitäkin useammin) että tämä toinenkin olisi yhtä tyytyväinen ja se auttaisi osaltaan minun jaksamistani ja sitä miten paljon pystyn esikoisen kanssa olemaan.
Kiva kun jätit kommenttia tällekin puolelle! Ja heh, nyt on onneksi tulossa vain yksi vauva yhden lisäksi ja siihen taitaa jäädä, joten enköhän minäkin heistä kelpoihmisiä saa kasvattettua jos parhaani yritän! ;)
Moi! Kiva kun teit aiheesta kokonaisen postauksen :) Pitää vielä aiheeseen liittyen mainita, että eräs sukulainen sanoi ihanasti, kun ilmoitimme uudesta raskaudesta: "Ihana juttu, niistä lapsista tulee parhaat kaverit!". Minusta oli mahtavaa, että hän ajatteli asiaa tuolta kantilta, eikä aloittanut voivottelua pikkulapsiarjesta.
Meilläkin esikoinen (tyttö) on helppo lapsi. Nukkuu hyvin, eikä turhia kätise. Vaikka Kuopus ei olisikaan yhtä helppo, uskon kyllä pärjääväni. En ala edes ajattelemaan niin, etten muka pärjäisi. Sittenhän sitä ei varmasti pärjää, jos jo etukäteen asennoituu niin!
Mielelläni haluan seurata myös suljettua blogiasi, sähköpostiosoitteeni on apylijapapyli@gmail.com.
Moi! Pääsin vielä aamulla lukemaan toista blogiasi lähettämäsi kutsun kautta, mutta en enää :o Tuli vaan teksti "kutsu on vanhentunut". Voisitko laittaa uuden kutsun?
Laitoin tulemaan ja myös viestiä omaan blogiisi!
Lukijaksi en muistanut liittyä kun käväisin blogissasi! Uusi kutsu ei ollut ainakaan vielä tullut sähköpostiini :) Liitynkin heti sitten lukijaksi kun saan sen ja pääsen blogiisi taas kurkkailemaan. Jospa se ratkaisisi ongelman :) Seurantablogin lukijaksi liityin jo.
onhan se rankka, meillä isompien ikäero 1v3kk. ja sitten meni kolme vuotta niin syntyi kolmas ;) eli mitään kamalia traumoja ei jäänyt..
Kippuralla, kiva että olet eksynyt tänne kommentoimaan. Aika tiuhaan on teillekin sitten lapsia suotu, ja kiva ja lohduttavaa kuulla ettei ole traumoja jäänyt. Tuommoinen positiivinen asenne sitä pitääkin olla :)
Lähetä kommentti